Millaisen perinnön jätämme lapsillemme?

Pieni poika näki päivänvalon syyskuussa 1956. Minun isäni. Nimeksi valikoitui J-alkuinen nimi kuten kahdella isoveljellä oli. Siitä johtuu, että minulla ja veljelläni on J-alkuiset nimet. Samoin kuin pojillani on. Näin olen halunnut kunnioittaa isääni. Vaikkei hän sitä koskaan sanonut, niin tiedän, kuinka tärkeää se oli hänelle.

Mutta jatketaanpa tarinaa. Isäni syntyi perheeseen, jota mummo pyöritti. En juurikaan tiedä, oliko hänen isänsä miten paljon kuvioissa. Tämä aihe on ollut perheessämme tabu eikä isäni halunnut ns.isästään puhua. En ole saanut vastauksia, vaikka kuinka niitä yrittänyt uudella koko ikäni. Perheessämme ei saanut mainita kyseessä olevan herran nimeä. 

Isäni oli perheen kuopus, joka kietoi kaikki pikkurillinsä ympärille. Tiedän hänen palvonneen sisaruksiaan ja äitiään. Se myös näkyi läpi elämän, vaikkakin jääräpäisyys, puhumattomuus ja väärinkäsitykset ajoivatkin puoli sukua riitoihin. Itse en halua olla niissä osallisena ja pidän huolen, että tässä sukupolvessa moiseen käytökseen tulee stoppi ainakin minun osaltani. Tämä sukupolvien jatkunut vihanpito katkeaa minuun, toivottavasti. En voi sanoa saavani puhtaita papereita, mitä tulee veljeeni ja minuun. Näemme maailman niin erilailla. Vaikka kummankaan tarkoitus tuskin on toista loukata niin valitettavasti niin on käynyt varsinkin viimeisen vuoden aikana.

Isäni lapsuus oli rankkaa, rahaa ei juurikaan ollut. Mutta kyllä mummo tilasi hänelle Aku Ankan, heh. Siitä isäni jaksoi aina mainita ja meille tulikin aina Aku Ankka siihen saakka, kunnes isäni kuoli. 

Isäni polkuauto, johon hän oli säästänyt rahaa oli hänen isänsä toimesta lahjoitettu naapurin pojalle. Aika karua pikkupojalle ja jokainen on varmaan samaa mieltä asiasta.

Isäni isä ei ollut mikään unelma aviomies eikä isä, kuten edellisestä lauseesta voi päätellä. 

Mummo joutui koville, mutta tämä on tarina, joka minulle on kerrottu ja missä uskossa olen ollut. Tosin kaikilla tarinoilla on kaksi puolta, tälläkin. Itse pitänyt mummoni aina alistuvana osapuolena nyrkin ja hellan välissä. Olen elänyt mummon kertomusten varassa ja mummoni onkin ollut silmissäni kuin pyhimys. Näin se saa ollakin, oli totuus sitten mikä oli. Minulle mummo on aina hattara, oma pikku enkelini ja idolini. Esikuvani.

Käytännössä isäni siis kasvoi isättä ja otti mallia isoveljistään ja sisarusten miehistä, jotka olivatkin hänelle kuin isähahmoja. Kaikessa näissä näkyy isäni perhekeskeisyys. Pidetään yhtä ja veri yhdistää. Näiden miesten menetys on ollut isälleni isku vasten kasvoja ja olen nähnyt hänen tuskansa kuoleman kohdatessa. Muistan, kun hänen nuorin veljensä kuoli ja iskä hakkasi päätään meidän seinään ja itki. Ikinä ennen en ollut nähnyt isäni itkevän enkä kyllä monesti sen jälkeen nähnytkään.

Isäni oli fiksu ja pääsi opiskelemaan kaupungin lyseoon, vaikka rahaa eikä taustaa ollut. No ei se opiskelu aina niin mieleistä ollut ja kaikki muut jutut kiinnosti enemmän. Varsinkin moottorihärpäkkeet ja alkoholi. Kehuskeli minulle, kuinka ajoi autoa ensimmäisen kerran 12-vuotiaana, taisi ne ensihumalatkim noihin aikoihin asettua. Itse en näe siinä edelleenkään mitään kehumisen arvoista, mutta hänelle se oli joku meriitti. Oli menty poliiseja karkuun ja tapeltu tanssilavalla. Hän oli ylpeä noista tappeluistaan ja kapinaseikkailuistaan. Vieläkin niitä muisteli naureskellen. 

Pienenä tyttönä istuin "sumppimme" ratissa iskän sylissä ja hän opetti minua ajamaan autoa jääradalla. Tyttönä minua ei nuo jutut juurikaan kiinnostaneet, mutta voi sitä isän ylpeyttä, kun oma poika jakoi nämä kiinnostuksen kohteet. Se olikin veljeni ja isäni yhteinen juttu työn lisäksi. Motocross. Kuolemaan saakka.

Itseasiassa myös lasteni sekä aika monen muun sukumme miehen.

Isäni ja äitini tapasivat, kun olivat 16-vuotiaita ja yhdessä olivat, kunnes kuolema heidät erotti. Kai sitä voi sanoa ensirakkaudeksi, eliniän kestäväksi rakkaudeksi. Mutta ei sekään pelastanut isääni. Valitettavasti.

Lähtivät kotikaupunkiin kesätöihin isäni siskon ylipuhumana kesällä 1975 ja sille tielle jäivät. Nauranutkin, että oli pitkä kesätyö. 

Alku ei ollut helpoin mahdollinen ja rahaa ei ollut. Itse asiassa aika moni asia on minulle vieras. Meillä ei puhuttu, ei näköjään mistään, kun rupee asiaa miettimään tarkemmin. En oikein tiedä mistään.

Meillä kävi vieraita ja me kävimme varsinkin serkuillani usein peli-illoissa. Olen elänyt nuoruuteni aikoina, jolloin kaikki oli hyvin. Isäni oli iloinen, vitsikäs ja sosiaalinen. En tiedä, milloin kaikki muuttui. Olen sitä yrittänyt mielessäni useinkin miettiä.

Kirjoituskeväänäni isältäni rupesi lähtemään parrasta karvoja. Lopulta hän joutui ajamaan partansa pois. Mutta pikkuhiljaa sama kävi hiuksille. Se oli isälleni hirveä shokki. Lopputulos oli, että hän menetti partansa, hiuksensa, kulmakarvansa, ripsensä ja ihokarvansa. Hän inhosi sitä asiaa lopun elämäänsä. Minusta hänelle sopi kalju, vaikka muistakin hänet melkein mustahiuksisena ja partaisena iloisena ihmisenä, joka rakentelu legoilla kanssani ja puolusti minua aina äidin edessä.

Muutin pois kotipaikkakunnaltani heti lukion jälkeen, jonka jälkeen vierailin vain satunnaisesti kotona, paria viime kesää lukuunottamatta, mitkä vietin kotikaupungissani. 

Huomasin hiljalleen, että isäni käytös muuttui. Kovemmaksi, kylmemmäksi ja mustavalkoisemmaksi. Lopulta sille tasolle, että minulle oli aina vaikeata mennä kotiini kuulemaan jatkuvaa arvostelua. Opin päästämään hänen sanansa toisesta korvasta ulos, kylmetin itseni hänen sanoille ja ajattelin, että hän on isäni ja lasteni pappa, joten minun kuuluu siellä käydä. En sano, etteikö sanat oisi sivaltaneet syvälle ja kovaa, mutta yritin purra hammasta. Monesti vetäydyin omaan huoneeseeni kyyneleet silmissäni ja mietin, että kaikkeni olen tehnyt, mutta jos mikään ei riitä niin en voi sille mitään, parempaan en pysty. Pääsisi päivää jo omaan kotiini, jossa minua ei arvosteltaisi.

Kuulin, kuinka kasvattanut lapseni väärin tai kuinka asun väärässä kaupungissa. Eniten ehkä matkan varrella sattui, ettei hän hyväksynyt yhtään valitsemaani ihmistä rinnalleni. Aina löytyi vikaa, se alkoi jo teininä ja jatkui kuolemaan asti. Äiti sanoo edelleen, että iskällä oli hyvä ihmistuntemus. Ehkä oli, ehkä ei. Hän laittoi minut tilanteeseen, jossa jouduin valitsemaan perheeni tai mieheni. Se repi minua palasiksi hiljalleen ja ajoi minut hiljalleen hulluuden partaalle. Ei ketään voi laittaa tilanteeseen, jossa vanhemmat eivät osallistu lasten juhliin tai edes kastajaisiin, koska olen väärän ihmisen kanssa. Helvetti se sattui ja sattuu edelleen. En ole vihainen, enkä katkera vaan surullinen. Lapset ovat syyttömiä eikä heidän pitäisi joutua kärsimään aikuisten päähänpinttymistä. Monet itkut itkenyt asian tiimoilta. Yritän ymmärtää, että ovat minun parasta ajatelleet, mutta oikeasti ei noin tehdä lapselle. Eivät varmaan koskaan ajatelleet, kuinka nämä asiat ovat minuun sattuneet. 

Minä tosiaan asun veljeni mielestä turvallisen välimatkan päässä kotikaupungistani, en ole nähnyt elämää siellä. En ole tietoinen asioista, joita siellä tapahtunut ja meidän perheessä tosiaan ei puhuta tai kerrota asioita ainakaan minulle. En ole kysynyt syytä. Kai se on vaan tapa.

En ole ollut tietoinen isäni elvytyksestä muutama vuosi takaperin. En ole ollut tietoinen isäni alkoholiongelmasta. Tai näin mä siitäkin merkkejä, mutta kukaan ei kertonut totuutta. En tiennyt, että lisääntyvässä määrin se oli aiheuttanut erinäisiä ongelmia. En tiennyt, että isäni oli yrittänyt itsemurhaa jo aiemmin. Kaikki nämä jutut ovat tulleet minulle yllätyksenä minulle kuoleman jälkeen, ihan kuin koko tapahtumassa ei olisi tarpeeksi sulatettavaa ja nyt sitten saa lisäksi lisää miettimistä ja mielipahaa.

Alkoholismi.. Isäni isä joi, isäni veljet joi. Eivät he mitään juoppoja olleet, mutta sanotaanko alkoholismi voi olla osa elämääsi, vaikka hoitaisitkin työsi moitteettomasti. 

Ei iskä koskaan sylkenyt lasiin. Vieraita, kun oli niin silloin juotiin, mutta ei ne juomaputket koskaan jatkuneet, kun minä asuin kotona.  Viime vuodet oli sitten toinen juttu. Iskä saattoi olla kuukausia juomatta, mutta sitten kun alkoi juomaan niin sitten se jatkui viikon ja kroppa tavallaan hylki alkoholia. Oksennettiin, mutta silti pakko oli saada lisää. Sitten putken jälkeen nähtiin pikku-ukkoja ja ei pystytty nukkumaan päiviin. Karkkaillut kotoa kavereilleen hakemaan juotavaa lisää olleet ihan normaalia elämää äidilleni, kun äiti ei juomista hyväksynyt tai sitten pyytänyt työntekijöiden sitä hänelle hakevan. Kyllä sitä aina sai, kunnes morkkikset otti vallan ja päätettiin olla juomatta.

Kai äidillä rupesi siihen menemään hermo ja uhkaili erollakin, jos meno ei muutu. Eihän se muuttunut ja äitini ja isäni viimeinen keskustelu ei ole kuulemma niin kaunista muisteltavaa. Eniten se harmittaa äidin kannalta, tosin tiedän, ettei hän siitä koskaan olisi lähtenyt. Tiedän sen, että äiti pärjää ilman isääni joten kuten, mutta isäni ei olisi koskaan kestänyt äitini menetystä. Kai hän miettii, omaa osuuttaan. Kai me kaikki mietimme.

Isäni oli työnarkomaani. Kuulemma teki töitä, koska tykkäsi tehdä, ei rahan takia. Osteli kaikkea ja paljon. Kaikkea piti olla ja sitä oli.
Isäni oli tehnyt aina käsillään töitä, mutta loppuaikoina hänellä ei pysynyt edes ruuvimeisseli käsissään. Hän oli kätensä polttanut, kun paljusta hajosi, joku liitin ja tulikuuma vesi tuli isäni käsille, lisäksi  kylmäaine oli ne pilannut lopullisesti. Tämäkin ollut varmaan syy kaikkien muiden joukossa. Ei ole pystynyt tekemään sitä, mitä rakastanut. Voin vain kuvitella, jos omat käteni eivät toimisi ja se turhautuneisuus, mikä siitä seuraisi. En ei ole yhtä syytä eikä kahta, vaan monen asian summa, miksi kaikki päätyi miten päätyi.

Mikä sai isäni muuttumaan? Lapsuuden arvet, mummoni kuolema vai mielen järkkyminen. Vaiko kaikkien yhteissumma?

Se laittaa taas miettimään, minkälaisen perinnön lapsilleni haluan jättää tai mitä en. Pelkään välillä omaa tulevaisuuttani, mitä jos minulle käy noin? Mitä, jos minä muutun? Mitä, jos mieleni järkkyy? Huomaako lähipiirini  sen ja huolinko tarvittaessa apua?
Voinko muuttaa jotain puhumalla avoimesti asioista? Pelastaako itseni tai jonkun muun, jos näitä tabuja avataan ja niistä puhutaan?

Minä itse muistan isäni tukipylväänäni. Ihmisenä, joka opetti minut tavoittelemaan kuuta taivaalta ja ruoskimaan itseään eteenpäin. Isälläni oli aina minulle aikaa ja tiedän, että vaikkei hän osannut puhua tunteistaan niin me broidin kanssa oltiin ne syyt, miksi se teki töitä, vaikka mun mielestä olisi voinut vaan myydä kaiken ja nauttia äidin kanssa elämästään. Kerran asiasta sanoinkin ja vastasi "teille mä tätä teen." Ei olisi tarvinnut. Ja meidän lapset oli sille niin tärkeitä, ettei me koskaan tajuttu sitä. Vasta äitini on avannut silmäni, kun kertonut isäni viimeisistä elinviikoista. Mä syytänkin itseäni päivittäin, etten käynyt useammin moikkaamassa heitä. Tai edes lähettänyt lapsia sinne, koska oma sinne meno sai mut jopa oksentamaan ahdistuksesta.

Mä muistan isäni parhaana isänä tässä maailmassa ja nauravana partaveikkona. En tunnista isääni viime vuosilta ja joku minussa ei anna edes mielenikään häntä semmoisena muistaa. En halua, mulla on paljon hyviä muistoja lapsuudesta ja ne kantaa mua eteenpäin. Aika kultaa muistaa ja se pätee tässä. Ja mähän en elänyt siellä vuosiin, joten siksikin ymmärrettävää, että kuvani isästäni eroaa siitä, mitä broidi koki ja näki.

Joka päivä mietin, mitä oisin voinut tehdä toisin. Mikä meni vikaan? Miksi kaiken piti mennä näin ja muuttaa meidän kaikkien loppuelämän? Koska sitähän se teki. Eniten mä kuitenkin mietin, saisinpa kertoa edes kerran vielä, kuinka tärkeä ja rakas hän on. Ehkä se muuttaisi meidän koko elämän ja me ei oltaisi tässä nyt.