Minulla oli hyvä lapsuus. Tai ainakin näin sen olen aina ajatellut olleen viime aikoihin saakka. Vanhemmillani oli aina aikaa minulle ja sitä moni ystäväni kai kadehtikin. Itse taas kaipasin eri asioita, niitä mitä kavereilleni oli. Tai no perheen yhteisiä lomia ja ulkomaan matkoja, joita meillä ei tehty. Niihin minulla on aina ollut suunnaton pakkomielle, syytä en tiedä.
Elämäni oli turvallista ja hyvää. Isäni oli ankara, mutta näin jälkikäteen mietittynä se vain kasvatti kunnioitusta häntä kohtaan. Ja äitiäkin. Koulussa olin opettajien lempioppilas, tunnollinen ja ahkera. Kirjoitin loistavin arvosanoin lukiosta ja pääsin yliopistoon ekalla yrittämällä. Tein kaiken oppikirjojen mukaan, jotta vanhempani ei pettyisi minuun ja olisivat ylpeitä minusta. Tuntui, ettei mikään riitä. Ja janosin ylistystä ja sanoja, kuinka ylpeitä he olivat. Koskaan en moista kuullut isäni suusta.
Isäni ruoski minua eteenpäin niin urheilussa kuin koulussakin. Opin, ettei mikään koskaan riitä, aina voi suoritusta parantaa jollain tavalla. Niinhän se tavallaan onkin, mutta tuo on minulle enemmänkin kuin kirous nykypäivänä. Vaadin itseltäni täydellisyyttä ja koska taas tajuan etten sitä ole, tai edes lähelläkään sitä on se taas vaikuttanut itsetuntooni ei niin hyvällä tavalla. En koe olevani tarpeeksi hyvä missään. Olen maailman kompleksiivisin ihminen. Se heijastuu kaikkeen. Sinällään ulkopuoliselle se näyttäytyy ehkä määrätietoisuutena, ahkeruutena ja periksiantamattomuudella. Sitähän se muiden silmissä varmaan onkin, mutta totuus on kaikkea muuta. Välillä oma ankaruuteni itseäni kohtaan uuvuttaa minut täysin. En vain näytä sitä muille. Vanhat lukijat ja ystäväni tietävät, kuinka kuoreni on kova kuin kivi. Ulospäin voin näyttää olevani vahva ja iloinen, vaikka sisälläni sitten onkin täysi kaaos. Moni erehtyy muutenkin suhteeni, en ole sosiaalinen ja pinnallinen bimbo blondi, vaikka niin voisikin luulla. Olen aika erakko luonne ja erittäin syvällinen. Pohdin, tutkin ja tulkitsen asioita, joita moni ei edes viitsi ajatella. Rakastan keskustella ihan kaikesta maan ja taivaan välillä ja kuuntelen silmät loistaen viisaampien kokemuksia ja tarinoita. Yritän oppia, yritän ymmärtää ja yritän löytää itseni. Kuka minä oikeasti olen ja mitä haluan.
Miksikö ajatukseni lipsahti lapsuuteen. Psykologiaa lukeneena tiedän ja tiedostan varhaisten kokemuksiemme vaikutuksen myöhempään elämään. Niillä kaikella on merkityksensä, mikä meistä lopulta tulee. Kuten kirjoitin, olen pitänyt lapsuutta ihan onnellisena ja hyvänä. Sitä se oikeasti varmaan on ollutkin, mutta on asioita, jotka ovat jättäneet minuun jälkensä. Samanlailla kuin isääni jätti jälkensä hänen lapsuutensa.
Se on varmaan, että isäni ja minun lapsuuteni ovat kaksi eri lukua. Minulla on ollut turvallinen kasvuympäristö, isälläni ei, vaikka mummoni olikin isäni tuli ja turva loppuun saakka.
Kuten kerroin olen kasvanut vuodessa paljon. Olen tutkinut itseäni ja miettinyt miksi olen minä? Miksi käyttäydyn, kuten käyttäydyn. Miksi toistan samoja virheitä ja miksi ajaudun tietynlaisiin ihmissuhteisiin. Kaikki ne vastaukset löytyy lapsuudestani. Opitusta toimintamallista ja odotuksista.
Olin pitkään ainoa lapsi. Vanhempani eivät saaneet lasta elävänä tähän maailmaan, vaikka kuinka toivoivat. Lopulta minulle syntyi veli suht isolla ikäerolla. Kuten osa tietää, suhteemme on ollut aina mielenkiintoinen. Kissa ja koira. Yö ja päivä. Odotin sisarusta kovasti, pikkusiskoa. Kai kuvittelin, että se palvoisi minua kuten minä serkkuni ja kaikki menisi niin kuin saduissa. Olisi edes yksi ihminen täällä, joka minua tarvitsisi. Ei mennyt. Tietyiltä tahoilta koin hylkäämistä ja isäni yritti sitten paikata sitä. Koen myös, että olemme veljeni kanssa kilpailleet koko elämämme keskenämme. Tiedän, että tosipaikan tullen hän puolustaa minua kuin leijona perhettään, mutta kaikki siinä välissä on suurta mysteeriä. Miksi ja mikä ajoi meidät kilparadoille keskenään? Pääsemmekö sieltä edes aikuisina ehjinä pois? Sitä tässä työstän ilman vastauksia.
Ja mikä ajoi minut kirjoittamaan tätä tekstiä. Se, että mietin isäni lapsuuden osuutta tapahtumiin.
Olen elänyt omissa kuvitelmissani ja viime vuosina minua on sieltä hiljalleen tiputettu alas. Koen jälleen kerran, että perheeni kirous "asioiden lakaisu maton alle" on jälleen pääroolissa. Ah, se ihanan helppo tapa ratkaista ongelmia on sivuuttaa ne ja jatkaa matkaa eteenpäin. Näin meillä on toimittu, aina. Valitettavasti.
Isälläni oli vaikea lapsuus. Tai no rankka. Mummo oli läsnä ja kuvioissa, mutta sodan jälkeen kaikki oli sekaisin ja perhekuviot eivät nyt olleet helpoimmasta päästä. Mummo kasvatti lapset itse ja tiukkaa oli. Silti se teki kaiken lastensa hyväksi. Tästä kai isäni sitten saikin pakkomielteen kaikkeen materiaa. En tiedä. Joka tapauksessa hän raivasi tiensä nollasta siihen pisteeseen, missä sitten kuollessaan oli. Kaikkea oli enemmän kuin tarpeeksi. Ihan eri lähtökohdat kuin broidilla ja mulla. Varsinkin broidi on syntynyt valmiiseen pöytään ja tarjoilut valmiina. Tällä tarkoitan sitä, ettei broidi ole nähnyt ja kokenut niitä alkuvaiheista, jotka vanhemmillani oli. Rahaa ei ollut vielä, kun olin pieni. Sitä alkoi tulla vasta, kun lähenin yläasteikää. Tai en tiedä, oliko sitä silloinkaan paljon, mutta ainakin meillä oli aina uudet elektroniikkavehkeet kotona ja enää mun ei tarttenut mankua kaikkea, tai säästää vuotta saadakseni jotain. Jouluisin sain kaiken, mitä pyysin.
Isäni oli varmaan rikki koko elämänsä. Ei isää, ei isäsuhdetta ei mallia. Tai oli sillä miehen malli isoveljistään ja sisarusten miehistä, joita palvoi. Kiukku ja paha olo lapsuudesta. Ja isäni luonne tähän yhdistettynä niin kuva alkaa selkiytyä. Isäni oli kanssa tarkka, todella tarkka. Sieltä mä kai sen oon perinytkin, että koti oltava aina tiptop ja jos se ei ole niin se on maailmanloppu tavallaan juuri sillä hetkellä. Kohde vain muuttunut, isäni työkalut, paperit ja kaapit oli aina mallikkaasti järjestyksessä, minulla taas ne yhtä kaaosta, mutta ulospäin taaskin kaikki näyttää moittettomalla kodissani. Kuin minä.
Isäni oli herkkä, todella herkkä. Otti kaikki todella henkilökohtaisesti. Sekin siis sieltä peritty itselle. Juuri tuollainen olen, joku pikku lause voi kaihertaa minua vuosia ilman, että mainitsen asiasta.
Lopulta noiden kaikkien luonteenpiirteiden ja lapsuuden yhteistulos ajoi isäni päätökseen, mihin päätyi. Minulle on sanottu, että ihme, että vanhempamme ovat isäni puolelta edes noin selväjärkisiä ja menestyneitä. Kertoo omaa karua kieltään heidän lapsuudestaan. Jokainen halusi pois, jokainen halusi paremman elämän ja jokainen halusi kasvattaa lapsista vahvoja selviytyjä. Siinä he kaikki onnistuivat ja siinäkin, että joka sukupolvi on taas askeleen lähempänä sitä, mistä he haaveilivat. Mutta rehellisesti sanottuna huomaan, että me kaikki jälkeläiset kamppailemme saman asian kanssa. Mikään ei koskaan riitä, mikään ei ole tarpeeksi. Koemme, ettei meitä ole kannustettu tai teemme kaiken aina väärin. Emme kelpaa. Tosiasiassahan me kelpaamme, mutta vanhempamme eivät sitä osaa tuoda esille. Miksikö? Varmaan johtuu heidän omasta lapsuudestaan. Ja mitäköhän taas tästä opimme? Omat lapsemme ovat saaneet kannustusta ja ohjausta. Olemme myös yrittäneet saada keskusteluyhteyden heräämään, asioista puhutaan. Yritämme oppia vanhempiemme virheistä, jotta lapsemme kokisivat itsensä edes vähän ehjemmiksi.
En syytä vanhempiani siitä, mikä olen. Vaikka he aina syyttelevätkin omaa kasvatustaan, koska olemme mitä olemme. Emme ainakaan sitä, mitä sisimmässäni toivoivat. Vai olemmeko sittenkin? Luulen, että olemme, he eivät vaan osaa pukea sitä sanoiksi. He eivät ole kokeneet sitä itse ja näin ollen mallit puuttuvat. He yrittävät, mekin yritämme. Molempien pitäisi vaan yrittää kovemmin. Taas tulemme siihen samaan johtopäätökseen "pitäisi kertoa toiselle, että on täydellinen ja rakas juuri sellaisena kuin nyt on." Ehkä tänään muistan sen taas sanoa ääneen lapsilleni.
Elämäni oli turvallista ja hyvää. Isäni oli ankara, mutta näin jälkikäteen mietittynä se vain kasvatti kunnioitusta häntä kohtaan. Ja äitiäkin. Koulussa olin opettajien lempioppilas, tunnollinen ja ahkera. Kirjoitin loistavin arvosanoin lukiosta ja pääsin yliopistoon ekalla yrittämällä. Tein kaiken oppikirjojen mukaan, jotta vanhempani ei pettyisi minuun ja olisivat ylpeitä minusta. Tuntui, ettei mikään riitä. Ja janosin ylistystä ja sanoja, kuinka ylpeitä he olivat. Koskaan en moista kuullut isäni suusta.
Isäni ruoski minua eteenpäin niin urheilussa kuin koulussakin. Opin, ettei mikään koskaan riitä, aina voi suoritusta parantaa jollain tavalla. Niinhän se tavallaan onkin, mutta tuo on minulle enemmänkin kuin kirous nykypäivänä. Vaadin itseltäni täydellisyyttä ja koska taas tajuan etten sitä ole, tai edes lähelläkään sitä on se taas vaikuttanut itsetuntooni ei niin hyvällä tavalla. En koe olevani tarpeeksi hyvä missään. Olen maailman kompleksiivisin ihminen. Se heijastuu kaikkeen. Sinällään ulkopuoliselle se näyttäytyy ehkä määrätietoisuutena, ahkeruutena ja periksiantamattomuudella. Sitähän se muiden silmissä varmaan onkin, mutta totuus on kaikkea muuta. Välillä oma ankaruuteni itseäni kohtaan uuvuttaa minut täysin. En vain näytä sitä muille. Vanhat lukijat ja ystäväni tietävät, kuinka kuoreni on kova kuin kivi. Ulospäin voin näyttää olevani vahva ja iloinen, vaikka sisälläni sitten onkin täysi kaaos. Moni erehtyy muutenkin suhteeni, en ole sosiaalinen ja pinnallinen bimbo blondi, vaikka niin voisikin luulla. Olen aika erakko luonne ja erittäin syvällinen. Pohdin, tutkin ja tulkitsen asioita, joita moni ei edes viitsi ajatella. Rakastan keskustella ihan kaikesta maan ja taivaan välillä ja kuuntelen silmät loistaen viisaampien kokemuksia ja tarinoita. Yritän oppia, yritän ymmärtää ja yritän löytää itseni. Kuka minä oikeasti olen ja mitä haluan.
Miksikö ajatukseni lipsahti lapsuuteen. Psykologiaa lukeneena tiedän ja tiedostan varhaisten kokemuksiemme vaikutuksen myöhempään elämään. Niillä kaikella on merkityksensä, mikä meistä lopulta tulee. Kuten kirjoitin, olen pitänyt lapsuutta ihan onnellisena ja hyvänä. Sitä se oikeasti varmaan on ollutkin, mutta on asioita, jotka ovat jättäneet minuun jälkensä. Samanlailla kuin isääni jätti jälkensä hänen lapsuutensa.
Se on varmaan, että isäni ja minun lapsuuteni ovat kaksi eri lukua. Minulla on ollut turvallinen kasvuympäristö, isälläni ei, vaikka mummoni olikin isäni tuli ja turva loppuun saakka.
Kuten kerroin olen kasvanut vuodessa paljon. Olen tutkinut itseäni ja miettinyt miksi olen minä? Miksi käyttäydyn, kuten käyttäydyn. Miksi toistan samoja virheitä ja miksi ajaudun tietynlaisiin ihmissuhteisiin. Kaikki ne vastaukset löytyy lapsuudestani. Opitusta toimintamallista ja odotuksista.
Olin pitkään ainoa lapsi. Vanhempani eivät saaneet lasta elävänä tähän maailmaan, vaikka kuinka toivoivat. Lopulta minulle syntyi veli suht isolla ikäerolla. Kuten osa tietää, suhteemme on ollut aina mielenkiintoinen. Kissa ja koira. Yö ja päivä. Odotin sisarusta kovasti, pikkusiskoa. Kai kuvittelin, että se palvoisi minua kuten minä serkkuni ja kaikki menisi niin kuin saduissa. Olisi edes yksi ihminen täällä, joka minua tarvitsisi. Ei mennyt. Tietyiltä tahoilta koin hylkäämistä ja isäni yritti sitten paikata sitä. Koen myös, että olemme veljeni kanssa kilpailleet koko elämämme keskenämme. Tiedän, että tosipaikan tullen hän puolustaa minua kuin leijona perhettään, mutta kaikki siinä välissä on suurta mysteeriä. Miksi ja mikä ajoi meidät kilparadoille keskenään? Pääsemmekö sieltä edes aikuisina ehjinä pois? Sitä tässä työstän ilman vastauksia.
Ja mikä ajoi minut kirjoittamaan tätä tekstiä. Se, että mietin isäni lapsuuden osuutta tapahtumiin.
Olen elänyt omissa kuvitelmissani ja viime vuosina minua on sieltä hiljalleen tiputettu alas. Koen jälleen kerran, että perheeni kirous "asioiden lakaisu maton alle" on jälleen pääroolissa. Ah, se ihanan helppo tapa ratkaista ongelmia on sivuuttaa ne ja jatkaa matkaa eteenpäin. Näin meillä on toimittu, aina. Valitettavasti.
Isälläni oli vaikea lapsuus. Tai no rankka. Mummo oli läsnä ja kuvioissa, mutta sodan jälkeen kaikki oli sekaisin ja perhekuviot eivät nyt olleet helpoimmasta päästä. Mummo kasvatti lapset itse ja tiukkaa oli. Silti se teki kaiken lastensa hyväksi. Tästä kai isäni sitten saikin pakkomielteen kaikkeen materiaa. En tiedä. Joka tapauksessa hän raivasi tiensä nollasta siihen pisteeseen, missä sitten kuollessaan oli. Kaikkea oli enemmän kuin tarpeeksi. Ihan eri lähtökohdat kuin broidilla ja mulla. Varsinkin broidi on syntynyt valmiiseen pöytään ja tarjoilut valmiina. Tällä tarkoitan sitä, ettei broidi ole nähnyt ja kokenut niitä alkuvaiheista, jotka vanhemmillani oli. Rahaa ei ollut vielä, kun olin pieni. Sitä alkoi tulla vasta, kun lähenin yläasteikää. Tai en tiedä, oliko sitä silloinkaan paljon, mutta ainakin meillä oli aina uudet elektroniikkavehkeet kotona ja enää mun ei tarttenut mankua kaikkea, tai säästää vuotta saadakseni jotain. Jouluisin sain kaiken, mitä pyysin.
Isäni oli varmaan rikki koko elämänsä. Ei isää, ei isäsuhdetta ei mallia. Tai oli sillä miehen malli isoveljistään ja sisarusten miehistä, joita palvoi. Kiukku ja paha olo lapsuudesta. Ja isäni luonne tähän yhdistettynä niin kuva alkaa selkiytyä. Isäni oli kanssa tarkka, todella tarkka. Sieltä mä kai sen oon perinytkin, että koti oltava aina tiptop ja jos se ei ole niin se on maailmanloppu tavallaan juuri sillä hetkellä. Kohde vain muuttunut, isäni työkalut, paperit ja kaapit oli aina mallikkaasti järjestyksessä, minulla taas ne yhtä kaaosta, mutta ulospäin taaskin kaikki näyttää moittettomalla kodissani. Kuin minä.
Isäni oli herkkä, todella herkkä. Otti kaikki todella henkilökohtaisesti. Sekin siis sieltä peritty itselle. Juuri tuollainen olen, joku pikku lause voi kaihertaa minua vuosia ilman, että mainitsen asiasta.
Lopulta noiden kaikkien luonteenpiirteiden ja lapsuuden yhteistulos ajoi isäni päätökseen, mihin päätyi. Minulle on sanottu, että ihme, että vanhempamme ovat isäni puolelta edes noin selväjärkisiä ja menestyneitä. Kertoo omaa karua kieltään heidän lapsuudestaan. Jokainen halusi pois, jokainen halusi paremman elämän ja jokainen halusi kasvattaa lapsista vahvoja selviytyjä. Siinä he kaikki onnistuivat ja siinäkin, että joka sukupolvi on taas askeleen lähempänä sitä, mistä he haaveilivat. Mutta rehellisesti sanottuna huomaan, että me kaikki jälkeläiset kamppailemme saman asian kanssa. Mikään ei koskaan riitä, mikään ei ole tarpeeksi. Koemme, ettei meitä ole kannustettu tai teemme kaiken aina väärin. Emme kelpaa. Tosiasiassahan me kelpaamme, mutta vanhempamme eivät sitä osaa tuoda esille. Miksikö? Varmaan johtuu heidän omasta lapsuudestaan. Ja mitäköhän taas tästä opimme? Omat lapsemme ovat saaneet kannustusta ja ohjausta. Olemme myös yrittäneet saada keskusteluyhteyden heräämään, asioista puhutaan. Yritämme oppia vanhempiemme virheistä, jotta lapsemme kokisivat itsensä edes vähän ehjemmiksi.
En syytä vanhempiani siitä, mikä olen. Vaikka he aina syyttelevätkin omaa kasvatustaan, koska olemme mitä olemme. Emme ainakaan sitä, mitä sisimmässäni toivoivat. Vai olemmeko sittenkin? Luulen, että olemme, he eivät vaan osaa pukea sitä sanoiksi. He eivät ole kokeneet sitä itse ja näin ollen mallit puuttuvat. He yrittävät, mekin yritämme. Molempien pitäisi vaan yrittää kovemmin. Taas tulemme siihen samaan johtopäätökseen "pitäisi kertoa toiselle, että on täydellinen ja rakas juuri sellaisena kuin nyt on." Ehkä tänään muistan sen taas sanoa ääneen lapsilleni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti