Miksi?

Tänään on 17 kuukautta isäni kuolemasta. Aina sitä herää tähän päivään kuin märkä rätti olisi heitetty kasvoille. Koskaan en ole vielä onnistunut tätä päivää sivuuttamaan, mutta itse asiassa tarvitseeko sitä edes? Suren omalla tavallani ja niin kauan kuin surettaa. Suru on läsnä päivittäin ja viime aikoina olenkin kysellyt, miksi. Miksi meille kävi näin?

Vuosi sittenhän kirjoitin avoimesti blogia asiasta, mutta henkilökohtaisista syistä sen poistin. Läheisimmät ihmiset eivät tykänneet ideasta, kuinka avasin tämän tabun ovea hiljalleen. Toisaalta se oli minun tapani selviytyä ja käsitellä asiaa. Ilman omia kirjoituksiani pääni olisi hajonnut. Pieniä, tai vähän isompia säröjöhän se saikin aikaan, mutta ilokseni voin todeta, että omilla jaloilla seisotaan ja paljon on taas opittu. 

Tänään kävelylenkillä kiinnitin huomiota isovanhempien ja lapsenlapsien keskusteluun. Selkeästi oli lapset tulleet mummolaan lomalle. Se ilo ja ylpeys, jota näin, sai kyyneleet silmiini. Niin sen pitäisi olla. Miksi lapseni joutuvat kokemaan tämän, miksei me olla ns. normiperhe? Miksei lapseni koe moisia hetkiä? Miksi kaikki tapahtui? Miksi kaikki muuttui?

Niin, edelleen uskon siihen, että kaikella on  syynsä ja tarkoituksensa tapahtua. Kaikella on syynsä ja seurauksena. Silti mieleni on ryhtynyt kapinoimaan ja kyselen itseltäni "miksi?" Sitä vastausta tuskin kukaan saa koskaan tietää. Kukaan ei mene isäni mielen syvyyksiin eikä voi ymmärtää, mitä hänen mielessään on viimeisinä hetkinä ollut. Tai tiedän, niin ahdistavan pahaa oloa, että täältä on ollut pakko päästä pois. Sitä, ettei pahaa oloa ole saanut puhuttua ulos ja haettua apua. Se tekeekin koko asiasta niin turhan ja kipeän. Toisaalta koko karmiva tapahtuma on saanut aikaan hyvääkin, mutta valitettavasti myös paljon mielipahaa. Liian paljon. Hinta on ollut kova ja perheemme on ollut monesti lähellä pilkkoutua pieniin palasiin.

Tänään on itsemurhien muistopäivä ja vuosi sitten aloitin deletoidun blogini. Sattumalta eilen facebookissa hyppäsi itsemurhien uhrien muistopäivästä ilmoitus eteeni ja mietin, olisiko nyt taas aika kirjoittaa ihan julkisesti asiasta. Onhan mulla aina oma pikku kirjanen, jonne juttuja raapustelen, mutta tämä asia koskettaa niin monia, että ehkä siitä olisi jollekin hyötyä jatkossa, jos asiasta puhuu ihan sen omalla nimellä. Ehkä joku läheinen puuttuu ajoissa ja säästämme jälleen yhdeltä turhalta uhrilta.

Olen saanut lähipiiristä syytöksiä, kun en asiaa salaile vaan suht avoimesti siitä puhun. Miksi sitä pitäisi salailla? En häpeä isäni tekoa, vaikken siitä huutele ympäriinsä. Osalle kerron kysyttäessä, osalle en. Se on ollut isäni päätös ja kunnioitan sitä, vaikka pahaa tekeekin. Kotikaupungissani kaikki tietävät, miksi siis ei voisi puhua suoraan, säästyy juoruilutkin muihin kohteisiin. Ja kukaan hyötyy salailusta ja ketä se auttaa? 

Ja mitä siinä pitäisi oikeastaan hävetä? Sitä, että joku oli niin loppu,ettei jaksanut enää? Luulen, että isäni oli liian kiltti tähän maailmaan. Tiedän, että uutisia katsoessaan hän kirosi ympäröivää epäkunnioittavaa maailmaan ja pahuutta ympärillämme. Maailma oli hänestä muuttunut liian kylmäksi, ahneeksi ja sairaaksi. Ja siinä olen hänen kanssaan täysin samaa mieltä. Tietystikään nämä eivät häntä päätökseen ajaneet vaan taustalla varmaan monia syitä, joita vain voimme arvailla. Meillä jokaisella asianomaisella on varmaan oma näkemys ja kokemus asioista, joita me sitten peilaamme tapahtuneeseen.

Olenko katkera tai vihainen? Rehellisesti sanottuna olen niitäkin ollut. Aluksi isälleni hetken, mutta asiaa pohtiessa ne vaihtuneet syytöksiin muita kohtaan, mutta ei sekään ole ratkaisu mihinkään. Syy ja seuraus on isäni. Hän on tarvinnut apua, jota ei valitettavasti saanut. Me kaikki olimme sokeita tai emme puuttuneet asioihin, joihin olisi pitänyt. Tai jos puutuimme, ei se johtanut mihinkään. Hän oli hyvä peittämään tunteensa ja kipuilunsa. Toisaalta osa hänen käytöksestään on ollut tiedostamatonta hätähuutoa, mutta ainakaan minä en siihen puuttunut. En tajunnut, kuinka paha tilanne on? Se on selvinnyt minulle vasta tässä 17 kuukaudessa.

Huomasin merkkejä, me kaikki huomasimme, silti juna ei pysähtynyt ja loppu oli, mikä oli.

Mitäköhän tekisin toisin? Paljonkin. Jos vain saisin aikaa takaisin, tekisin monta asiaa toisin. Ensinnäkin olisin tuonut esille sen, kuinka tärkeä Hän on minulle ja lapsilleni. Toiseksi olisin käynyt säännöllisemmin lasten kanssa kylässä. Kolmanneksi olisin soitellut muutenkin kuin isänpäivänä, synttäreitä tai silloin kuin tarvitsin jotain. Olisin myös yrittänyt olla parempi tytär aiheuttamalla vähemmän huolia. Lista on loputon, mutta kaikki kiteytyy siihen, että olisin kertonut, kuinka rakas hän minulle on kaikesta kovuudesta huolimatta. Kyllä, omalla kovuudellaan hän sai aikaan sen, että vedin vierailut minimiin. En halunnut olla jatkuvan arvostelun kohde niinpä vetäydyin sivuun, oman pikkuelämääni. Toisaalta näin jälkikäteen tiedän, että minun sinne meno jo oli hänelle tärkeää, vaikkei hän sitä osannutkaan näyttää. Mitäkö tästä opin? Kerron tunteistani, halaan, lähetän yllätyskortteja, soitan, vaikkei huvittaisikaan ja teen asioita, joita oisi aina pitänyt tehdä.

Isäni päätös on ollut hirveä, häneltä itseltään on vaadittu äärimmäistä rohkeutta. Tai sokeutta kaikelle hyvälle ympärillä. Ihminen on joko täysin sekaisin tai todella masentunut, että tekee  itselleen ja läheisilleen noin. Tuskin hän on ajatellut tuottavana meille yhtään iloa. Mieli on järkkynyt. Totuushan on, että tuossa tilanteessa haluaa vain pois. Uskoo, ettei kukaan välitä, on tuottanut vain harmia ja parasta lähteä pois aiheuttamasta lisää harmia. Sydän on särkynyt. On ollut toivoton olo.

Se tässä varmaan on ollutkin vaikeinta. Käsitellä sitä isäni pahaa oloa viimeisinä hetkinä. Hän on ollut sokea kaikelle kauniille ympärillään. Nähnyt vaan oman näkökulmansa ja tuskansa. Kuvitellut kaiken kääntyvän hyväksi, kun hän on poissa. Hän oli niin väärässä. Niin väärässä, että välillä tekisi mieli oksentaa tämä paha olo pihalle.

Itse olen muuttunut vuodessa paljon. Olen kulkenut matkan, jota harva meistä onneksi kulkee. Olen oppinut avoimemmaksi ja avannut sydämeni eri tavalla. Ystävilleni ja perheelle yritän tuoda esille, kuinka tärkeitä he ovat minulle. Olen myös tukenut samassa tilanteessa olevia? En tiedä, ovatko sanani tuoneet lohtua, mutta ainakin tiedän sen ahdistavan tunteen, joka tulee aina välillä, kun epätoivo ja ikävä iskee. Ikävä, ettei toinen enää oikeasti tule luoksesi ja ikävä siitä, että tavallaan asiat jäivät kesken. Jäi sanomatta ne tärkeimmät sanat "Rakastan sinua juuri tuollaisena kuin olet."